Silloin muinoin festarilta tullessa krapulapöhnässä katselin auton ikkunasta ohi vilistäviä maisemia ja päätin että kyllä ihmisen täytyy ymmärtää. Ei tälle elämälle parempaakaan tarkoitusta voi olla olemassa.

Ymmärrystä saa tietenkin vain kyselemällä, kyseenalaistamalla. Siitä on seurannut jonkinlainen jopa uppiniskainen asenne kaikkia "totuuksia" kohtaan joita kasvoilleni heitetään. Varsinkin nykyelämän menoa kohtaan. Siihen en tohdi mennä nyt.

Oheen heitetään toki vielä uskomus siihen että millään ei nyt vaan kertakaikkiaan ole mitään suurempaa tarkoitusta.

Eilen löysin kaverin.

"Näin siis kapina tulee olemaan yksi harvoista johdonmukaisista filosofisista asenteista. Kapina merkitsee sitä, että ihminen kohtaa alituiseen oman hämäryytensä. Se merkitsee mahdottoman läpikuultavuuden vaatimusta. Se asettaa maailman kysymyksenalaiseksi joka sekunti. Samoinkuin vaara antaa ihmiselle korvaamattoman tilaisuuden tarttua kapinaan, samoin metafyysinen kapina laajentaa tietoisuutemme yli koko kokemuksemme kentän. Kapina merkitsee ihmisen alituista läsnäoloa itselleen. Se ei ole pyrkimystä, siihen ei sisälly toivoa. Tämä kapina on vain varmuutta murskaavasta kohtalosta, ilman alistumista, jonka pitäisi siitä seurata."

Ah, miten hienosti hän puhuukaan!

"Ihminen, joka ei kulje laput silmillään, ei voi katsella ihanampaa näkyä kuin minkä tarjoaa tavoittamattoman todellisuuden kanssa painiskeleva äly."

"Nyt käsitän miksi sellaiset oppisuunnat, jotka selittävät minulle kaiken, heikentävät minua samalla. Ne riisuvat hartioiltani oman elämäni painon, joka minun on kuitenkin kannettava yksin."

Siinä pari muuta otetta seuraavalta sivulta. 

On se hieno mies tuo Albert Camus! Jumaliste!

 

Lainaukset Albert Camusin kirjasta kapinoiva ihminen. Sivut 62-63. Helsinki 1971. Siitä siihen. 

Nyt pauloittamaan rysän nieluja.