Luin eilisiltana loppuun tuon Tolstoin Tunnustuksia. 

Sanottakoon aivan ensimmäiseksi kuinka koko kirjan ajan Tolstoi tuskaili ja ähki pähkäili kuinka tämä elämä olisi elettävä ja onko tämä paha vai hyvä ja miksei sitä vain tappaisi itseään? Sitä jotenkin siinä 100 sivua luettuaan itselle tuskaisaa pähkäilyä alkoi olettamaan että lopulta Tolstoi kertoo oman näkemyksensä ja ratkaisunsa asiaan. Vielä mitä! Seuraavassa osassa! Voi perkeleen partaukko minkä teit! Pitäisi vetää parrasta tuollaista huru-ukkoa..

Tolstoi tuossa viisissäkymmenissä ollessaan kai tuli johonkin kriisiin ja huomasi yhden äkin ettei elämässään ole mitään järkeä. Itsemurhaa kovasti halusi tehdä ja samalla pelkäsi sen tekevänsä. Sitten se on varmaan kaikkea ateistin ja uskonnollisen fanaatikon väliltä mutta ei vaan tunnu totuutta löytyvän. Kovasti paasaa kaikkien "järkeilyjensä" pohjaksi sitä kuinka elämä on pahaa, eikä näin ollen pitäisi elää lainkaan ainakaan jos ei ole olemassa mitään suurempaa Totuutta.

Jotenkin näin se kirja meni. Minulle tuo oli aika sietämätöntä tuubaa koko huru-ukon paskanjauhanta. Luin sen kuitenkin. Mitään ei päähän jäänyt kun ei ukko Tolstoi tainnut yhtään järkevää sanaa sanoa.

Tähän voisin lainata yhden hänen lausahduksistaan:

"Tajusin, että jotta elämän tarkoitus voitaisiin ymmärtää, elämä ei saa missään tapauksessa olla tarkoitukseton ja paha ja sen jälkeen tarvitaan järkeä sen ymmärtämiseen.. > diiba daabaa >

Tämä totuus on aina ollut totuus, kuin 2 x 2 = 4, mutta minä en ollut tunnustanut sitä, koska jos olisin tunnustanut, että 2 x 2 = 4, minun olisi pitänyt myöntää, että olin paha."

Että silleensä.

On se hieno mies tuo Tolstoin Leiska. Eihän sillä järki päätä pakota mutta hieno mies kuitenkin. Sota ja rauha ja silleensä.

Samperi kun tuli nyt pitkä blogaus. Perkeleen Tolstoi! Olisin voinut jauhatella tähän jotain muutakin juttua vielä. Nyt en ilkeä.