Pitkästä aikaa join eilen. Lähes viikon olinkin jo selvinpäin.
Join kaljaa ja hitusen vodkaa.
Sitten menin puistoon ja pohdimme mihin menemme. Menimme baariin, mutta ehei, liian pitkät jonot. Palattiin puistoon pohtimaan uudestaan. Menimme toiseen baariin, ja pääsimme sisään. Sitten muutkin kaverit tuli sinne. Sitten me oltiin siellä. Sitten minä menin pois kun pari muuta ihmistä oli kolmannessa baarissa. Sitten minä olin siellä ja join kaljaa. Usemmankin kaljan.
Sitten kai muisti vähän hapertui ja kävelin kaupungilla ja mietin missä minun pyörä on. En muista tajusinko eilen, mutta aaamulla nyt tajusin että pyörähän oli koko ajan kämpilläni. Olin bussilla liikenteessä. On se kumma. Morkkista yrittää puskea. Yritän hokea että käyttäydyin ihan jees. Osaan olla humalassa melkoisen sietämätön. Käyn.. no, sellaiseksi. Avautuvaiseksi. Eilenkin näin entistä tyttöystävääni baarissa. Voi voi. Hän kyllä taisi hymyillä. Jes. Ei morkkista, ei morkkista, ei morkkista. Purukumia puren tässä. En aio nielaista. Ihan hyvän makuista. Olen aika väsynyt. Voisi nukahtaa kun aika on kypsä. Nyt käyn tarkastamassa onko takki ja muut vermeet mukaan baarista tarttuneet. Jes, siellä olivat kaikki. Hervoton huokaisu pääsi syvältä sisikunnastani. Väsymystä. Kohta voisin kaverin kanssa tappaa terroristeja virtuaalitodellisuuden tuolla puolen.

Onkohan se muutos todella tulossa? Baarissa näin tyttöjä eilen. Oli ihan söpöjä ne tytöt. Ne hymyili ja tanssi ja joi ja nautiskeli elämästä. On se vaan hienoa kyllä toisinaan. En oikein osaa suhtautua. Annan itseni ymmärtää että olen tipahtanut johonkin omaan todellisuuslokerooni vaikka eihän sellaista kenties voi edes olla olemassa. Yritän nyt miettiä miten sanoa asia, mutta en oikein keksi sanoja. Kuitenkin, niin. Erikoista se on. Ehkä siinä sittenkin on jotain perää. Ääh, en usko. En ole enää niin nuori ja naiivi.