Tulevaisuus sen jälkeen kun olemme ulkoistaneet ihmisyyden juurikosketuksen öljylle, ydinvoimalle ja muille energiamuodoille. 

Juurikosketus on kosketusta maahan, ravintoon ja suojaan elementtien pyörremyrskyjä vastaan; eli siis kotiin ja vaatteisiin. 

 

Alku

Kun ihminen oli nuori jokainen otti ravintonsa suoraan maasta. Omin känsäisin käsinsä kynsi herkulliset juuret muhkuraisesta mullasta ja riisti turkin villilampaan yltä jotta pystyi vaeltamaan talven tullen uuteen maahan jossa maa oli hedelmällisempää. Siellä ei käsiinkään tullut aina kipeitä känsiä vaan juuret olivat nousseet varsia pitkin marjoiksi ja hopeakylkiset kalat nousivat suurina parvina yksinkertaisiin pyydyksiin. 

Aurinko nousi ja laski. Elämä ei ollut aina herkkua. Kylmä puri nenänpäästä varpaisiin, eläinkunta riivasi eikä kasvikuntakaan aina ollut suosiollinen.

Kutakuinkin tällaisenaan lievine kehitysaskeleineen elämä jatkui näihin päiviin saakka. Muutoksiakin oli matkalla. Oli opittu vaihtoehtoisia energiamuotojakin. Enää ei itse tarvinnut tehdä mitään. Öljy teki kaiken, tai ydinvoima, tai auringon lämpö lämmitti veden, veden voima pyöritti turbiinin. Hevonen tai härkä, nykyään tuli toimeen ilmankin. 

Ihminen katsoi tv:tä, seurusteli kahviloissa, kävi kampaajalla, matkusteli pitkin maailmaa, eleli täysipäiväisesti elämäänsä. Moni viimeisistä vielä routivaa maata kynsineistä ihmisistä ei osannut enää olla tässä ajassa. Ei tiennyt mihin oli pudonnut. He haikailivat saunojensa portailla kunnes kuolivat pois. 

Suurin osa kuitenkin sulkeutui omiin maailmoihinsa ja heille elämä näyttäytyi parempana kuin koskaan. Elettiin ihmiskunnan kehityksen huipentumaa. Nykyajan kiihkeä tahti oli palkkio kaikesta menneiden sukupolvien uurastuksesta. Ei enää entisaikojen vaivalloisia matkoja pelkkien elämisen perustarpeiden täyttämisten vuoksi. Pystyi olemaan tässä ja nyt, pelkkä täysiverinen ihminen. Tahtoessaan saattoi matkustaa maailman korkeimmalle vuorelle ja katsoa sieltä minkä kaiken ihminen oli valloittanut. Nähdä itsensä maailman huipulla. 

Vielä oli joku ihminen joka öljyllä ratsastaen veti vakoa maahan tai lehmää hirteen siten luoden ruokaa näille kehityksen huipulle nousseille ihmisille, ja toki myös itselleen. Joku vielä rakensi vuorenkorkuisia talojakin joissa ihmisen on hyvä ja turvallinen olla. Saattoi vielä joku vanha ämmän rohjo jossain metsän takana neuloa villasta sukkia sukunsa nuorimmillekin. Ihmiskunnan nykyiselle huipulle nämä ihmiset olivat kuitenkin menneisyyden saastetta. Viimeinen muistutus siitä mitä ihminen oli joskus ollut, mutta ei enää koskaan voisi olla. Ei tahtoisi olla.

Että ihminen voitaisiin vielä viedä pois siitä mikä on hänen. Hänen(Hänen, Hänen!) maailmastaan. Että ihmisen pitäisi vielä alentua rodullisten esi-isiensä tasolle jotka joutuivat itse omin käsinsä ottamaan maasta elantonsa ja hiellään lunastamaan oikeutuksensa tähän elämään ja maailmaan. Sellaisen täytyy olla pelkkää valhetta. Minun maailmani on tosi!