Luin Päätaloa hetken ja tunsin itseni väsyneeksi. Painoin kirjastokuitin kirjan väliin ja laskin sen lattialle. Sammutin valon. Kävin nukkumaan vetäen peittoa korvilleni. Ensin taisin laittaa herätyskellon soimaan aamukahdeksaksi jolloin menisin uimaan.

Uni ei kuitenkaan tullut heti. Pohdin asioita. Aika paljon dollarin kuvia. Mietin että miten dollarin kuvista pääsisi eroon. Luonnollisin suuntaus olisi varmaan kuntoilla riittävästi ja käydä nukkumaan vasta kun todella väsyttää. Nyt kuitenkin napsautin herätyksen pois päältä. En kuitenkaan noussut vielä ylös. 

Nyt vasta nousin ylös ja laitoin valon päälle. Päätaloa hivelin mutta ei. Lainasinhan tänään sarjakuviakin. Jokin outo sarjakuva, logiikka sitä tai tätä, Logitrix, mikähän se oli. Kuitenkin luin sitä hetken ja ihan mielenkiintoinenhan se oli. Siinä kerrotaan kuinka Bertrand Russel tavoitteli varmaa pohjaa. Mille? Välillä matematiikalle, välillä elämälleen, välillä ehkä filosofiallekin. Miten nuo sitten eroavat toisistaan sitä en tiedä.

Itse kuitenkin ajattelin jossain vaiheessa, en muista oliko kesken luvun vaiko vasta luvun jälkeen, että muistelen joskus pohtineeni epävarmuuden sietämätöntä painoa. Oikeastaan kai epävarmuuden sietämätöntä keveyttä. Nopeasti mietittynä mistään ei kuitenkaan voida sanoa sen olevan varmempaa kuin epävarmuus. Ehkä Russelkin haki jotain tällaista vastausta? Voin kyllä hieman epäilläkin teoriaani.

Epävarmuuden sietämätön varmuus on vain äärettömän hankala asia hyväksyä äärimmäiseksi varmuudeksi. Kuitenkin tällaisina öinä ja miksei päivinäkin, minä ajattelen että ei se nyt kuitenkaan mahdotonta ole. Kaikki on hyvin ja voisin nähdä olevani jossain määrin onnellinen. Jos unohdetaan epävarmuuspölinä niin voisin sanoa olevani onnellinen. Olen onnellinen. Kuitenkaan en ole vielä kovin onnellinen vaan jaksoittain silloin vähän, tuolloin toisin. Huomenna jo varmaan unohtanut kaikki hyvät hetket.

Muistan kun joskus luin jotain kirjaa, tai itse asiassa useampaakin. Se on jäänyt mieleeni että puhujat ja kirjoittajat ja sanojat ovat olleet kautta linjan itämaalaisia. Kiinasta? Kuten Herra Viisi Pajua -tapauksessa. Siellä on osattu kautta historian(ainakin kirjoitetun) ottaa asiat asioina eikä hötkyillä turhan tähden.

Toissayönä, vaiko peräti pari yötä takaperin, minulla häivähti mielessä useampaankin kertaan ajatus että ehkä joskus voisi muuttaa itään päin. 

Mutta kaipa täälläkin on ihan hyvä. Ei pidä mystistä orienttia sotkea todellisuuteen. Kiikkustuoli vain on hankittava ja paljon viintä jonka juotuaan voi vaellella minne ikinä mielii. Kiikkustuoli keinuessaan luo satunnaista väreilyä todellisuuden epävarmana häilyvään usvaan ja sitten viinin kohistessa mielessä hypätään tämän usvan tuolle puolen varmuuden ja pysyväisyyden tasaisille ulapille. Tai jotenkin näin.

Sitten sitä vain keinutaan ja keikahdellaan kohti tulevaa.. joka on aina tulevaa. Sitä ei käy kiistäminen!