Matkoja avaruuden halki uuden onnen tähden

Kauan aikaa sitten ihmiskunnan väliaikainen koti, Maapallo, räjähti suuressa pamauksessa. Elämme vuotta 2012 Jkr. (Jälkeen kamalan räjähdyksen). Ihmiskunta pakeni useilla avaruusjunilla väistämätöntä tuhoaan. Ihmiset itkivät ja vilkuttivat asemilla kun täyteen ahtautuneet junat ampaisivat kohti avaruutta, kohti kohtaloa, kohti pelastusta. Junat lähtivät useisiin satunnaisiin suuntiin koska vuosisataisista laskelmista huolimatta ihmiskunnan viisaimmat eivät onnistuneet ratkaisemaan uuden onnen sijainnin mysteeriä.
Minä olen avaruusjunan kapteenin poika Miroteus Suuri 14-Kvantti. Suuri on itse ottamani lisänimi. Journaalini kertoo avaruusjuna-Lissun(Koodi X-14-Kvantti-Drier) matkoista avaruuden halki uuden onnen tähden ja kohtaamistamme tuntemattomista sivilisaatioista ja avaruusolioista. 

Hiilivarastomme ovat uhkaavasti vähentymässä emmekä ole kohdanneet hiilipitoisia meteoriitteja, kiviä tai muita planeetoita viikkoihin. Voin aistia isäni ahdistuksen hänen tuijottaessaan piinkovin silmin junan ikkunasta ohikiitäviä tähtiä ja iättömyyksiä. 
"Vain yksi pieni murikka, hehtokuution kokoinen meteoriitti, ihan mitätön planeetta! Kunhan siellä vain olisi hiiliä." 
Aina sama jupina. Vuodesta toiseen hän päästää hiilivarannot liian vähiin ja hermoilee sitten itsensä ennanaikaiseen hautaan. Kumma sana - hauta. Eihän ihmisiä ole enää haudattu Maapallolta lähdön jälkeen. Poltamme kuolleemme avarauusjunan hiilinieluissa. Hiili on pyhä ja ihminen on 70%:sti hiiltä.
"Tiukka kaarros takavasempaan. Minä näen planeetan!" 
Ohjaajamme Myrtil Laardipakara vetäisee tiukasti ohjausvivuista oikeanpuolimmaista ja juna kaartaa kohti taivaanrannassa hohtavaa planeettaa. Planeetta on sininen kuin kotiplaneettamme Maapallo on ikivanhoissa diakuvissa. Kyynel vierähtää poskelleni kun muistan etten ole koskaan nähnyt Maapalloa vaan että Maapallo räjähti jo lähes 2000 vuotta ennen syntymääni.

Mustakasvoisia lapiomiehiä on kerääntynyt siirtovaunuun odottamaan laskeutumistamme. Puen avaruuspukua päälleni ja pohdin mitä avaruudellisia ihmeitä tällä planeetalle mahdamme kohdata. Muistelen viimeistä hiilihyppäystä tuntemattomalle meteoriitille puoli avaruuskuukautta sitten kun kohtasimme vihreitä heinäsirkkapetoja. Siinä sai lapiota heiluttaa oikein urakalla ennen kuin saimme kukistettua heinäsirkat ja otettuamme talteen meteoriitin hiilet. Huumori hiljenee eivätkä hiiliukot tohdi edes pieraista ennen laskeutumistömähdystä. Jokaisen mielessä pyörivät hartaat mietteet ja lievä pelko tuntemattoman edessä. Jokainen mies on valmistautunut siihen ettei hän palaa avaruusjunaan tältä planeelta. Minunhan ei kapteenin poikana ja tulevana avaruusjunan kapteenina tarvitsisi itse osallistua näihin hiilimatkoihin mutta tunnen että velvollisuuteni on johtaa hiiliukkoja heidän arvokkaassa työssään. Ilman likaisinta hiiliukkoa minun junani ei liikkuisi mihinkään emmekä voisi tavoitella uutta onneamme. Näitä filosofisia mietteitä pohdiskelen kun tömähdys keskeyttää ajatukseni.

Ovet avautuvat ja rullaportaat vievät hiiliukon yksi kerrallaan maan pinnalle lapiot olalla. Astun viimeisenä häikäisevään auringon paisteeseen. Nojailen lapiooni ja kasvojani varjostaen yritän pinnistellä katseellani näkökenttäni äärirajoille. Tasaista aukeaa preeriaa silmänkantamattomiin. Lämpötila on kenties 40 plussan puolella ja auringonpaiste polttava. Hiiliukot ovat jo täydessä työn touhussa ja lapioivat maan pinnan alta äärettömän arvokasta hiiltä pusseihinsa. Kuumuus on sietämätön. Osa hiiliukoista riisuu työn lomassa avaruuspukujensa yläosat mutta helpotus on vain näennäistä. Kypärät on tietenkin pidettävä päässä sillä tuntemattomilla planeetoilla ei voi koskaan tietää onko happi hyvää vai jopa hengenvaarallista.

Arvelen että tässä kuumuudessa avaruusjunan hiilisäiliöiden täyttäminen kestää parikin vuorokautta. Otan kulauksen kylmää vichyä ja siirrän nojaukseni toiselle kyljelleni. Hiili pölyää ja tarttuu kurkkuuni. Aurinko poraa reikää otsaani. Hiiliukot häilyvät ja lapioiden heilunta on kuin mustien hattivattien palvontamenoista. On kuuma. Tunnin matelevat. Välillä kulauttelen vichyä, välillä vaihdan nojausta. Lapiot heiluvat ja hiilipussit täyttyvät. Pyyhin hikeä otsaltani. 

Äkkiä siristän silmiäni! 

Taivaanrantaan on ilmestynyt jokin hahmo. Vai onko niitä kaksi. Vai kolme. Hiki kirvelee silmiäni ja yritän katsoa tarkemmin. Neljä hahmoa. Pian väreilevät hahmot täyttävät koko taivaanrannan ympärillämme. Tämä voi olla vaarallista. Hiiliukot keskeyttävät työnsä ja nostavat lapiot valmiiksi. Hahmot ovat jonkinlaisia humanoideja ja ne lähestyvät hiilenlouhintapaikkaamme ja avaruusjunaamme. Ikuisuudelta tuntuvan ajan kuluttua ne, niitä on varmasti satoja, tuhansia, jopa miljoona, ovat riittävän lähellä jotta näemme tarkasti mitä ne ovat. Erehdyttävästi ihmisen näköisiä, täysin toistensa kopioita, klooneja, karvaisia petoja. Jokaisen hiiliukon käsi puristaa lapiota tiukemmin kun petojen kammottavuus paljastuu kaikessa hirveydessään. 


"Ei saa viedä hiiltä. Pitää sitoa. Pitää sitoa. Ei saa viedä hiiltä. Pitää sitoa. Aurinko polttaa. Routa sulaa. Pitää sitoa. Ei saa viedä hiiltä.." Olennot messuavat tuntematonta avaruuskieltään lähestyessään. Meidän on taisteltava niitä vastaan. Tarvitsemme tämän planeetan hiilen löytääksemme uuden onnemme! 

.